Linnoituksen historia

Vuonna 1747 Ruotsin kuningas Fredrik I hyväksyi suunnitelman, jonka mukaan Helsinki edussaarineen ja Degerby (myöhemmin Loviisa) linnoitettaisiin. Helsinkiin oli tarkoitus rakentaa mittava place d’armes eli keskuslinnoitus ja Degerbyhyn rajalinnoitus. Suunnitelman kaksoislinnoituksesta oli laatinut nuori tykistöupseeri Augustin Ehrensvärd.

Ehrensvärdin suunnitelmassa Viaporin tuleva linnoitus oli ainoastaan osa Helsinkiin kaavailtua rakennelmaa, jossa mantereen linnoitusketju yhdessä merilinnoituksen kanssa olisi muodostanut tukikohdan sekä laivastolle että armeijalle.

Linnoitustyöt alkoivat vuonna 1748. Helsingissä Ehrensvärdille paljastui odottamattomia ongelmia. Kaupunki oli tuolloin vielä 1500 asukkaan takapajuinen kylä, joka ei tarjonnut juurikaan yösijoja tuhansille linnoitustyöhön osallistuneille työntekijöille, saati kunnollisia materiaaleja tai välineitä. Rakennusaineita jouduttiin tilaamaan läheisistä pitäjistä. Ehrensvärd valitteli myös työmiesten karkaamisia.

Linnoitussuunnitelmaa rajataan

Jo ensimmäisen rakennusvuoden jälkeen mittavaa linnoitussuunnitelmaa rajattiin. Resurssit eivät riittäneet hankkeen toteuttamiseen, eikä armeijan sotilaita ollut kylliksi miehittämään koko valtavaa linnoitusrakennelmaa. Lisäksi sekä Helsingin että työn alla olevan merilinnoituksen puolustaminen samanaikaisesti olisi ollut toivotonta.

Rakennustöissä jouduttiin usein turvautumaan spontaaneihin ratkaisuihin riittävän tarkkojen ohjeiden puutteessa. Vuonna 1750 päätettiin jäädyttää kaikki Helsingin-puoleiset linnoitustyömaat, joiden osalta suunnitelma jäi ikuisesti alkutekijöihinsä. Ehrensvärd piti linnoitustöiden keskeytymistä väliaikaisena ja uskoi, että hänen suunnitelmansa kaksoislinnoituksesta toteutuisi kokonaisuudessaan jonakin päivänä.

Hankkeen supistamisen myötä resurssit Helsingissä keskitettiin merilinnoituksen rakentamiseen.

Nimeksi Sveaborg

Vuonna 1750 kuningas Fredrik I hyväksyi Ehrensvärdin nimiehdotuksen linnoitukselle, joka kuului Sveaborg, joka suomeksi taipui nimeksi Viapori. Nimen tarkoituksena oli korostaa, että uusi linnoitus ja koko Suomi kuuluivat erottamattomasti Ruotsin valtakuntaan.

Linnoituslaitteet rakennettiin kuudelle saarelle, joista Susisaareen tehtiin päälinnoitus. Viereisen susiluodon linnoitus nimettiin vuonna 1749 Kustaanmiekaksi kruununperillisen mukaan. Pienempiin saariin lukeutuvat Pikku Mustasaari, Länsi-Mustasaari sekä Särkkä. Saarista suurin on Iso Mustasaari.

Ainoastaan Susisaaren, Kustaanmiekan ja Särkän linnoitusten voidaan katsoa suurin piirtein valmistuneen Ehrensvärdin elinaikana. Linnoitustöiden alkuvuosina merenpuoleisten saarien linnoittaminen oli ensi sijalla, sillä sodan Venäjää vastaan pelättiin voivan syttyä milloin tahansa, ja näin tapahtuessa vihollisen odotettiin tulevan mereltä. Tästä syystä Helsingin-puoleisen Ison Mustasaaren varustaminen jäi pitkäksi aikaa puolitiehen eikä sitä koskaan saatettu loppuun.

Epä­säännöllinen bastioni­linnoitus

Viaporista luotiin epä­säännöllinen bastioni­linnoitus, jonka varustukset tehtiin erikokoisiksi ja -muotoisiksi. Linnoitteet rakennettiin suunnitelman mukaan paikallisia olosuhteita myötäillen, mikä tarkoitti useimmiten varustusten louhimista kallioon.

Linnoitukset jaettiin Viaporin rakentamisen aikoihin säännöllisiin ja epäsäännöllisiin. Säännöllisessä linnoituksessa kulmat, sivut ja bastionit sekä yleensä kaikki linnoituksen varustukset olivat samanlaisia. Epä­säännöllisessä linnoituksessa ne olivat taas erisuuruisia ja -muotoisia aivan kuten Suomenlinnassa.

Linnoitustaidolla oli sodankäynnissä erityinen merkitys sillä aseiden tuhovoima oli vielä suhteellisen vaatimaton. Italiassa oli syntynyt 1500-luvun puolivälissä linnoitustekniikka, niin sanottu yksinkertainen bastionirintama.

Se käsitti varsinaisen muurin, jonka edessä oli kaivanto. Puolustuksen vahventamiseksi sijoitettiin ensisijaisesti muurin kulmiin pieniä viisikulmaisia bastioneja tykin kantaman päähän toisistaan sivustatulta antamaan. Uuden ajan tunnetuin linnoitusten rakentaja oli Sebastien Le Prestre de Vauban.

Ruotsalainen linnoitustaito seurasi kiinteästi ulkomaalaisia esikuvia, ja usein päädyttiin noudattamaan Vaubanin tapaan kulloinkin paikallisiin olosuhteisiin soveltuvaa itsenäistä järjestelmää.

Linnoitteet louhitaan kallioon

Augustin Ehrensvärdin Viaporissa soveltama bastionijärjestelmä sisälsi heikkouksia ja puutteita: pieni koko, pomminkestävien tykkikasemattien vähäisyys, useiden tykkiaukkojen mataluus ja ennen kaikkea riittävän rynnäkkörauhan puuttuminen, mikä johtui heikosta sivustatulimahdollisuudesta.

Ehrensvärdin tekemän suunnitelman mukaan bastionit ja linnoitusrakenteet sijoitettiin kustannussyistä kallioiden ja mäkien mukaan niin, että suurin osa linnoitteista louhittaisiin kallioon. Suunnitelmassa oli myös esitetty linnoitusrakenteille vaatimukset koskien kestävyyttä, sijoitusta ja rakentamista.

Vähemmän tärkeät, merenkulullisesti huonot sisääntuloväylät Kruunuvuoren selälle oli suojattava upotuksilla, kun taas tärkeitä sisääntuloväyliä piti hallita linnoituksen tulella.

Viaporin bastionirintamien edestä pääosin puuttuivat kaivannot, katvetiet, liuskat ja esteet sekä raveliinit tai tenaljit kurtiinien edessä. Merilinnoituksissa noudatettiin noihin aikoihin menetelmää, jossa loivan liuskan, esteiden ja katvetien asemesta rakennettiin rantaa seuraavia jyrkkiä, usein kivilaatoilla katettuja valleja tai muureja.

Lopullisen suunnitelman mukaan linnoitus jakaantui kahteen osaan: varsinaiseen päälinnoitukseen, jonka piiriin kuuluivat Susisaari ja Iso-Mustasaari, sekä sitä ympäröiviin ulkolinnoituksiin, jotka olivat Kustaanmiekka, Länsi-Mustasaari, Pikku-Mustasaari, Särkkä ja Vallisaaren vahvistettu raveliini.

Ulkolinnoitusten tehtävänä oli sotalaivaston ja armeijan laivaston toiminnalle tärkeiden Kustaanmiekan ja Särkän salmien sulkeminen ja päälinnoituksen suojaaminen. Päälinnoituksen tärkein tehtävä oli suojata kuivatelakkaa ja siellä armeijan laivaston Suomen eskaaderia (suurehko laivaston yksikkö). Laivasto varustettiin keväällä purjehduksia varten telakalla, ja laivat talvehtivat linnoituksen suojissa.

Päälinnoituksesta erottui vielä sisälinna, jonka muodostivat bastionit Palmstjerna, Ekeblad, Seth, Hjärne, Hamiltonin kavaljeeri, Fersenin tenalji ja Höpkenin bastioni. Sisälinnaa joka puolelta ympäröivä toinen puolustusvyöhyke, ulkolinna, käsitti kymmenen ympäröivää bastionia sekä muita linnoituslaitteita.

Vuonna 1751 alkoi kuivatelakan rakentaminen Susisaaressa, vaikka alun perin telakka ei kuulunutkaan Ehrensvärdin suunnitelmiin. Hänen mielessään oli kuitenkin kypsynyt ajatus laivastolle rakennettavasta telakasta. Ideoinnista vastasi Daniel Thunberg, jolla Ehrensvärdin ohella oli merkittävä osuus Viaporin ja erityisesti teknisten innovaatioiden suunnittelutyössä.

Telakan paikaksi valittiin Susisaaren pohjoisosa, johon muodostui luonnostaan allas pääsaaren ja sen pohjoispuolella sijaitsevien pikkusaarten väliin. Allas padottiin merestä valtaisalla työpadolla. Tämän jälkeen alettiin rakentaa varsinaista patoa keskimmäisten saarten välille ja täyttää saarten välisiä salmia.

Altaat tyhjiksi tuulimyllyn avulla

Rakennustyön kestäessä telakka-altaat pidettiin tyhjänä Thunbergin suunnitteleman tuulimyllyn avulla. Se kykeni pumppaamaan vettä, sahaamaan lautoja ja jauhamaan jauhoja samaan aikaan.

Suuri kaleeriallas oli lähes valmis vuonna 1756, ja samana vuonna alettiin sen länsipuolelle rakentaa pienempää laivatelakkaa.

Ehrensvärd saaristo­laivaston johdossa

Ruotsin Avo­meri­laivastosta erillinen saaristolaivasto perustettiin vuonna 1756, ja sen johtoon tuli Ehrensvärd. Yhdessä taitavana laivanrakentajana tunnetun Fredrik Henrik Chapmanin kanssa Ehrensvärd alkoi suunnitella uudenlaisia, matalakulkuisia ja ketteriä aluksia saaristolaivastolle, jonka kotisatama Viapori oli.

Pommerin sota oli katkaissut lähes kokonaan Viaporin rakennustyöt, mutta sodan jälkeen vuonna 1762 alettiin kaleerialtaan pohjalla rakentaa ensimmäistä alusta, Hämeenmaa Odenia, joka laskettiin vesille pari vuotta myöhemmin, kun altaan itäinen, kallioon louhittu porttiaukko saatiin puhkaistuksi.

Linnoituksen rakentamisen alkaessa vuonna 1748 tykit jakaantuivat käyttötavoiltaan kenttä-, linnoitus- ja laivatykistöön. Tykit olivat suustaladattavia. Varsinainen rannikkotykistö erkani kenttätykistöstä vasta 1800-luvulla.

Ruotsin vallan aikana Viaporin linnoituksen aseistukseen kuului linnoitustykistön ohella laivakanuunoita ja kenttätykkejä. Linnoitustykistö oli rakenteellisesti laivatykistön kaltaista, ja linnoituksen aseistuksena oli todennäköisesti enimmäkseen laivoista siirrettyjä tykkejä. Riittävän tukevien ampuma-alustojen ja ‑aukkojen sekä tykkikasemattien valmistuttua saarille sijoitettiin raskaita linnoitustykkejä.

Ylävalleilla oli kaksipyöräisiä kenttätykkejä avoasemissa. Niillä oli suhteellisen pitkä kantama ja laaja ampumasektori. Niiden alapuolella olivat nelipyörälaveteilla olevat tykit. Osa niistä oli kasemateissa, jolloin ampumasektorit jäivät verraten suppeiksi ja tulitus kohdistui hyvin kapeaan alaan. Näitä tykkejä kutsuttiin myös kasemattitykeiksi.

Kevyt tykkikalusto oli tarkoitettu maihinnousun torjuntaan rannan tuntumaan sekä linnoituksen sisäisen puolustuslinjan hallintaan. Raskaampi kalusto oli suunnattu keskeisiin, kauempana oleviin kohteisiin maa- ja meririntamalla.

Tarkkoja tietoja tykkien lukumäärästä eri aikoina ei ole olemassa. Vuoden 1803 suunnitelman mukaan linnoituksessa tulisi olla 1395 tykkiä, mutta todellisuudessa luku jäi huomattavasti tämän alle. Vuonna 1808, Suomen sodan aattona, tykkejä oli noin hieman yli puolet tarvittavasta määrästä.

Ehrensvärdin aikana Viaporista rakentui arkkitehtonisesti tärkeä linnoitus­kaupunki. Linnoitus oli väestömäärältään paljon suurempi kuin 1700-luvun Helsinki. Linnoitus­laitteiden lomaan muodostettiin kaupunkiaukioita ja niistä tunnetuin, Linnanpiha, muodostaa edelleen linnoituksen keskusaukion.

Ruotsin tuon ajan merkittävimpien arkkitehtien Carl Hårlemanin ja Jean Eric Rehnin vaikutus näkyy Ehrensvärdin kauden rakennuksissa. Kustavilaisella ajalla Viaporin rakentamisessa korostui sen sijaan käytännöllisyys.

Viaporin linnoituksen rakennustyö oli aikakauden suurin rakennustyömaa ja sen vaikutus Etelä-Suomen alueelle oli huomattava. Linnoitustyö vaurastutti erityisesti piskuista Helsinkiä. Kaupunkiin perustettiin verstaita, ja sinne asettui kauppias Sederholmin kaltaisia tavaran­toimittajia, jotka toimittivat tarpeita linnoitustöitä varten.

Elämä Viaporissa

Rakennustyössä linnoitukseen tuodut sotilaat asuivat ahtaasti ja arki linnoitus­töissä oli ankeaa. Kesäkuukaudet olivat ahkeraa rakennustyötä, mutta talveksi joukot kotiutettiin kotiseuduilleen. Linnoituksessa työskenteli runsaimmillaan noin 6000 henkeä. Suurin osa asukkaista oli linnoituksessa rakennuksilla työskennelleitä sotilaita ja siviiliväestön osuus oli pieni.

Uudessa linnoituksessa kärsittiin jatkuvasta asuntopulasta. Kookkaista kasarmi­rakennuksista mainittakoon Nooakin arkki joka valmistui 1780-luvulla. Augustin Ehrensvärdin rakennus­suunnitelmaan kuului kurtiinitalojen rakentaminen – nämä linnoitteet toimivat sekä asuin- että hyötykäytössä. Viaporiin rakennettiin myös puutaloja.

Vilkasta seura­elämää ja karuja talvia

Ruotsalaisella kaudella Viapori oli kulttuurikeskus, jossa upseerit elivät vilkasta seuraelämää. Vuonna 1800 Viaporissa vieraillut Daniel Clarke kuvaili innostuneesti tätä seurapiiriä: ”Viaporin upseerit asuvat varsin mukavasti ja kaikki ovat tuoneet perheensä mukanaan. Linnoituksen seuraelämä on vilkasta. Tanssiaisissa ja kutsuilla nähdään yli neljäkymmentäkin naista, ja monet heistä ovat todellisia kaunottaria”.

Erityisesti talvikaudella elämä hyisessä linnoituksessa oli karua. Talvella 1781 paikallismajuri Abraham de Frese raportoi siitä kuinka kaksi tai kolme sutta uhkaili hänen lemmikki­karhujaan ja suuri osa linnoituksen kissoista ja koirista päätyi susien suuhun.

Augustin Ehrensvärdin toimesta perustettiin erityinen lasten koulu. 1760-luvulla Viaporiin perustettiin myös laivapoika­koulu, jossa opiskeli pääosin suomalaisten sotilaiden lapsia.

Ensimmäistä kertaa historiansa aikana Viaporin linnoitus joutui varsinaisten sotatapahtumien näyttämöksi Suomen sodassa 1808–09, jonka päätteeksi Suomi siirtyi Venäjän keisarikunnan alaisuuteen.

Samalla alkoi Viaporin venäläinen kausi 60 vuotta sen jälkeen, kun ruotsalaiset Augustin Ehrensvärdin johdolla aloittivat saarilla rakennustyöt.

Psykologista sotaa

21.2.1808 alkoi Venäjän hyökkäys Suomen alueelle. Sodan alkupäivinä julkaistiin julistus, jossa Suomen kansaa kehotettiin yhtymään sotaan Ruotsin kuningasta vastaan ja palkkioksi luvattiin kutsua säätyvaltiopäivät koolle. Maaliskuun 2. päivänä Venäjä valtasi Helsingin 2000 sotilaan voimin. Maaliskuun loppuun mennessä Venäjän armeija oli vallannut koko Suomen mantereen.

Helsingin valtauksen jälkeen Viapori oli venäläisten piirittämä. Venäläisten aloittaessa piirityksen linnoituksessa oli yli 7000 henkeä, joista 1800 laskettiin siviileiksi. Viaporia alettiin pommittaa 19. maaliskuuta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Viapori joutui sodan varsinaiseksi tapahtumapaikaksi. Tulitus oli melko vähäistä, eikä linnoitus kärsinyt vaurioita, joskin venäläiset pitivät ampumisellaan Viaporin puolustusta hereillä myös öisin.

Psykologinen painostus oli varsinaisia sotatoimia aktiivisempaa. Vaikka linnoitus selvisi pommituksesta kohtuullisen hyvin, usko taistelun mielekkyyteen laski ja venäläiset kävivät ankaraa psykologista sotaa, joka perustui vääristeltyjen tietojen ja juorujen levittämiseen. Linnoitukseen saatettiin liioiteltua tietoa piirittäjien ylivoimasta ja kehuttiin venäläisten ystävällisyyttä taivutellen samalla linnoitusta antautumaan.

Viapori antautuu

Viaporin viimeinen Ruotsin vallan aikainen komendantti Carl Olof Cronstedt päätyi pian siihen, etteivät Viaporin ruutivarastot riittäneet linnoituksen puolustamiseen.

Huhtikuun 6. päivänä hän suostui ehtoihin, joiden mukaan Viapori antautuisi, mikäli toukokuun 3. päivään mennessä ei saapuisi viittä linjalaivaa linnoituksen avuksi. Apua ei koskaan tullut, ja Viapori siirtyi venäläisten haltuun 3. toukokuuta 1808.

Sodan lopputulos oli selvä riippumatta Viaporin tapahtumista. Ruotsi oli sijoittanut suurimman osan sotilaistaan etelärintamalle Norjaa ja Tanskaa vastaan, ja Suomen puolustaminen jäi toissijaiseksi tehtäväksi. Kun Ruotsi oli sidoksissa kahdella rintamalla, Venäjän oli helppo miehittää Suomi.

Viaporin linnoitus antautui toukokuussa 1808 Venäjän joukoille, ja samalla käynnistyi linnoituksen historiassa uusi vaihe. Ruotsalaisten poistuttua Viapori siirtyi laivoineen ja linnoituslaitteineen Venäjän keisarikunnalle.

Suomenlinnan historian keskeisin hahmo on Augustin Ehrensvärd (1710–1772), joka toimi linnoitustöiden johtajana. Hän oli paitsi pätevä sotilas, myös taiteellisesti lahjakas maalari ja piirtäjä, jonka käden jälki näkyy monin tavoin Suomenlinnan ympäristössä.

Koulutukseltaan hän oli tykistön upseeri, joka paneutui syvällisesti linnoitustekniikkaan. Hän myös perehtyi laivanrakennukseen ja laivaston perustamiseen. Valtiopäivämiehenä Ehrensvärd osallistui ajan poliittiseen elämään ja sekä joukkojensa että linnoitustöiden johtajana hän kantoi aina huolta alaistensa oloista.

Ehrensvärd linnoitus­töiden johtajana

Ehrensvärd johti Viaporin linnoitustöitä niiden käynnistymisestä lähtien, ja hanke oli pitkälti hänen henkilökohtaisen innostuksensa varassa. Osakseen saaman kiitoksen lisäksi häntä arvosteltiin muun muassa omaperäisistä linnoitusteknisistä ratkaisuista. Kritiikki oli osittain seurausta Ehrensvärdin itsenäisestä asemasta tehtävässään.

Valtiopäivillä 1755–1756 Ehrensvärd onnistui viemään läpi ehdotuksensa laivastoyksiköstä, jonka tukikohta perustettaisiin Viaporiin. Ehrensvärd nimettiin tukikohdan päälliköksi ja sotakollegion jäseneksi. Hänen ensimmäinen kautensa Viaporissa päättyi, kun seitsemänvuotinen Pommerin sota alkoi vuonna 1756.

Kunto heikkenee

Ehrensvärd palasi tehtäväänsä Viaporissa vuonna 1762, mutta toinen kausi katkesi jo kolmen vuoden päästä, kun myssypuolue nousi valtaan ja käytännössä lakkautti linnoitustyöt. Sodassa syntynyt vamma alkoi heikentää Ehrensvärdin kuntoa.

Ehrensvärd aloitti vielä kolmannen kauden Viaporin töiden johdossa vuonna 1770, kun hatut olivat palanneet valtaan. Hänen terveytensä kuitenkin heikkeni entisestään, ja kesällä 1771 hän pyysi eroa tehtävistään, minkä jälkeen hän jatkoi vielä laivaston johdossa linnoitustöiden vastuun jäätyä muille.

Kreivi Augustin Ehrensvärd kuoli 4. lokakuuta 1772. Muutama viikko aiemmin hänet oli ylennetty sotamarsalkaksi.

Kuningas Kustaa III:n päätöksestä Ehrensvärdille suunniteltiin Viaporin Susisaareen Suurelle linnanpihalle hautamonumentti, jonka suunnitteluun osallistui kuningas itse. Hauta valmistui ruotsalaisen ajan lopussa 1808.

Ensimmäiset Venäjän vallan aikaiset valtiopäivät pidettiin Porvoossa vuonna 1809 ja säätyjen vannottua uskollisuutta keisarille tuli Suomesta autonominen suuriruhtinaskunta, jolle taattiin Ruotsin vallalta periytyvä perustuslaki ja säätyjen oikeudet.

Keisari Aleksanteri vieraili kaksi kertaa Viaporissa vuonna 1809, mikä oli osoitus merilinnoituksen nauttimasta arvostuksesta uudessa emämaassaan. Viaporilla oli selkeä tehtävä; sen tuli torjua maihinnousu­yritykset etelästä ja toimia laivastotukikohtana. Myös osa Itämeren laivastosta siirrettiin Viaporiin. On huomattava, että Viapori oli nimenomaan venäläinen sotilaskohde, ei suuriruhtinas­kunnan osaston tukikohta.

Vuonna 1812 Helsinki julistettiin Suomen uudeksi pääkaupungiksi, mikä voidaan osittain katsoa Viaporin ansioksi. Linnoituksen tunnustettu asema ei kuitenkaan näkynyt käytännössä. Ennen vuosisadan puolivälissä alkanutta Krimin sotaa venäläiset rakensivat Viaporiin kirkon lisäksi lähinnä kasarmeja. Varoja ei riittänyt uusiin linnoitus­laitteisiin. Rahan puute vaikutti myös Itämeren laivaston osastoon, jonka varusteiden kunnostus laiminlyötiin.

Syksyllä 1853 syttyi Venäjän ja Turkin välille sota, joka myöhemmin laajeni Ranskan ja Englannin annettua omat sodanjulistuksensa Venäjälle.

Sodan taustalla vaikutti Venäjän aikomus saada kulkuoikeus Mustanmeren salmien kautta Välimerelle; toisaalta Keisari Nikolai I halusi palauttaa 1840-luvulla menettämänsä vaikutusvallan Turkin asioihin sekä laajentaa alueitaan. Nikolain kuoltua maaliskuussa 1855 uudeksi tsaariksi nousi hänen poikansa Aleksanteri II.

Alkukesästä käytiin pienimuotoisia taisteluja englantilaisten ja ranskalaisten kanssa pitkin Suomenlahden rannikkoa. Kesäkuun alussa osa länsivaltojen laivastoa asettui Kronstadtin ulkopuolelle patoamaan venäläiset alukset sijoillensa. Tämä lamautti Venäjän Itämeren-laivaston koko kesäksi.

Hyökkäys Viaporiin

Odotettu hyökkäys Viaporiin alkoi elokuussa 1855. Länsivallat asettivat elokuun 6. päivänä 77 alusta noin kolmen kilometrin linjaan Viaporin lähivesille.

Vastus oli ylivoimainen verrattuna Viaporin vähäiseen ja heikkoon tykistöön sekä 15 000 miehen armeijaan. Linnoituksen tykkien voima ei riittänyt kantamaan laukauksia vastustajan laivoihin asti, kun taas hyökkäävän laivaston tykit kykenivät helposti pommittamaan Viaporia. Kolmen päivän kuluttua kuului merkkilaukaus varhain aamulla käynnistäen Viaporin pommituksen.

Pommitus kesti keskeytyksettä kaksi vuorokautta. Pian sen alkamisen jälkeen Viaporissa syttyi tulipaloja. Muun muassa neljä ammusvarastoa räjähti Kustaanmiekassa yhtäaikaisesti. Englantilaiset ja ranskalaiset keskittyivät merilinnoituksen tulittamiseen, eivätkä ampuneet Helsinkiin.

Helsinkiläiset kokoontuivat seuraamaan Viaporin pommitusta Kaivopuiston kallioille. Elokuun 11. päivän aamuna tykit vaikenivat.

Laivat purjehtivat pois vasta kahden päivän kuluttua. Tästä syystä pelättiin että liittoutuneet hyökkäisivät kaupunkiin, mutta hyökkäystä ei koskaan tullut. Viaporin pommituksen päätyttyä Krimin sota oli Suomen osalta ohi.

Viaporin arvo alenee

Viaporille Krimin sota merkitsi rakennusten laajan tuhon lisäksi merilinnoituksen arvon alennusta. Ruotsin aikana linnoitukselle oli varattu suuri rooli, ja vaikka sotatekniset puutteet tulivat ajan myötä ilmi, Viaporin symbolinen arvo säilyi vielä korkeana.

Krimin sotaan mennessä Viaporin merkitys venäläisten sotapolitiikassa oli kuitenkin jo huomattavasti laskenut, mutta sodan tullen linnoitus säilytti paikkansa laivastotukikohtana. Krimin sodan pommitukset aiheuttivat suuria tuhoja telakalla, joten Viaporin asema laivastotukikohtana heikentyi edelleen. Sodan jälkeen katsottiin, ettei Viapori ollut enää tehtävänsä tasalla.

Viapori annettiin maajoukkojen hallintaan, ja se taantui yhdeksi linnoitukseksi muiden joukossa. Tämä korostui, kun Viaporin lähisaaria ja myöhemmin myös mantereenpuoleista Helsinkiä alettiin linnoittaa.

Vuodesta 1860 lähtien Viaporin varustusta kohennettiin reilun kolmen­kymmenen vuoden ajan. Jatkuvasti kehittyvä aseteknologia vaati puolustuslaitteilta koko ajan enemmän. Rahan puute kuitenkin hidasti hankkeiden toteuttamista.

Kun 1880-luvun lopun strategisissa selvityksissä todettiin, ettei Viapori kyennyt suojaamaan laivaväyliä kunnollisesti, meri­linnoitukselle katsottiin jäävän oikeastaan enää sen sisäpoliittinen tehtävä pitää huolta venäläisten vallan säilymisestä Helsingissä.

Väkeä enemmän kuin Helsingissä

1800-luvun alussa linnoituksen väkiluku oli suurempi kuin Helsingissä.  Venäläisellä kaudella Viaporiin rakennettiin uusia kasarmeja, sairaala sekä kirkko. Vankien ja sotilaiden määrä oli tuolloin yhteensä 3000 henkeä, ja sotilaiden joukossa oli monia kansallisuuksia. Siviiliväestön määrä oli alhaisimmillaan alle tuhat henkeä.

Venäläisellä kaudella Viaporissa toimi ortodoksinen ja luterilainen seurakunta. Venäläisessä sotaväessä palveli myös Puolan katolisia, juutalaisia sotilaita ja muutamia muslimeja, joten 1800-luvun varuskuntayhteisö oli varsin monimuotoinen.

Varuskunta­kaupunki ja ortodoksi­kirkko

1800-luvun Viaporissa oli kymmenittäin pieniä puu­rakennuksia ja puutarhoja. Linnoituksessa tehtiin mittavia rakennustöitä kun suuret kasarmirakennukset valmistuivat Isolle Mustasaarelle ja linnoitukseen nousi uusi sairaalarakennus.

Ortodoksi­kirkko valmistui vuonna 1854, se rakennettiin linnoituksen korkeimmalle kukkulalle ja sen sipulin muotoiset kupolit näkyivät pitkälle Helsinkiin.

Viaporin pohjoisrantaan suunniteltiin kivirakenteista päävartiota 1850-luvulta alkaen, ja vaalean­punainen Rantakasarmi valmistui vuosina 1868–70, jolloin siitä tuli uusi, komea pääsisäänkäynti linnoitukseen.

Viaporin linnoitus oli laajentunut 1850-luvun puolivälissä kuudelta Kruunuvuoren selän edustalla sijaitsevalta saarelta Helsingin rantoja suojaavaksi, 17 kilometriä pitkäksi linnoitetuksi vyöhykkeeksi. Keskuslinnoitukseen kuuluivat Kustaanmiekka, Susisaari, Iso Mustasaari, Pikku Mustasaari, Länsi-Mustasaari ja Särkkä.

Krimin sodan aikana 1853–1856 Viaporin linnoitus oli laajentunut niin, että sen läntisin tykkipatteri sijaitsi Karhusaaressa, Lauttasaaren länsipuolella ja itäisin Santahaminassa.

Viaporia vahvistetaan ja uutta rakennetaan

Viaporin linnoituksen ajanmukaistaminen eteni koko 1800-luvun lopun mutta se nopeutui niinä aikoina, jolloin Venäjän sisä- tai ulkopoliittinen tilanne kiristyi.

1860-luvulla Viaporissa ryhdyttiin kohentamaan linnoituslaitteiden kuntoa vahvistamalla pattereiden rintasuojia ja uusimalla Krimin sodan aikaisia tilapäisiä ruutikellareita. Linnoitussaarten välisten salmien kulkukelpoisuutta rajoitettiin rakentamalla niiden pohjalle uusia upotteita vanhojen 1700-luvulla tehtyjen kiviarkkujen ja Krimin sodan aikana suluksi upotettujen alusten rinnalle.

Maiseman muutoksia

Seuraava konflikti puhkesi 1877, jolloin Venäjä julisti Turkille sodan. Venäjällä pelättiin, että Krimin sodan tapahtumat toistuisivat jälleen Itämerellä. Viaporiin saatiin lisää uusia, takaa ladattavia, rihlattuja terästykkejä, joille piti rakentaa uudet tykkiasemat. Tykkipattereihin rakennettiin lennätinlinjat, ja useisiin saariin asennettiin yösodankäyntiä varten valonheittimiä. Keskuslinnoitusta ympäröivää linnoitusketjua vahvistettiin.

1800-luvun loppupuolen suuret muutokset vaikuttivat voimakkaasti Helsingin merellisen edustan maisemaan. Nykyisen maiseman peruselementit syntyivät 1880- ja 1890-luvuilla, jolloin Susisaaren, Kustaanmiekan ja Vallisaaren rantavallit saivat asun, jonka näkee nykyään esimerkiksi ruotsinlaivan kannelta laivan saapuessa Kustaanmiekan salmeen.

Uudelle vuosisadalle tultaessa Viapori oli säästynyt sodilta jo puolen vuosisadan ajan Krimin sodan pommituksista vuonna 1855 saakka.

Seuraavan kerran Viaporissa taisteltiin Venäjän valtakunnan sisäisten ongelmien purkauksena, kun osa Viaporin venäläisen varuskunnan sotilaista nousi kapinaan vuoden 1906 kesällä.

Kapinan taustaa

Venäjällä tyytymättömyys keisarivaltaa kohtaan alkoi purkautua vuoden 1905 alussa. Yleislakko alkoi Venäjällä lokakuussa ja kuun lopussa myös Suomen puolella. Lakkoilu jatkui myös vuoden 1906 puolella.

Lopulta vallan­kumoukselliset sosialistit valmistelivat kapinan, jonka ydinaluetta olisivat Itämerellä sijaitsevat sotilastukikohdat. Suunnitelma koski täten myös Viaporin linnoitusta; varuskunta oli venäläinen, mutta Viaporin kapinaan oli tarkoitus osallistua myös suomalaisia punakaartilaisia.

Kapina alkaa

Keisarivallan vastaiset venäläiset vallan­kumoukselliset saivat apua Suomen punakaartilaisilta. Sotilaiden oli määrä aloittaa kapina samanaikaisesti kuin venäläisen linnoituksen, Kronstedtin sotilaat aloittaisivat omansa. Ajankohdaksi oli kaavailtu noin elokuun kymmenettä päivää. Muut suunnitelman alaiset sotilastukikohdat eivät olleet vielä valmiita, ja Viaporin kapinallisille yritettiin saattaa Helsingistä rauhoittelevaa viestiä. Viaporissa kapina käynnistyi kuitenkin liian aikaisin, jo heinäkuun 30. päivänä.

Santahaminan tykkimiehet aloittivat kapinan ja siirtyivät läheiselle Kuninkaansaarelle. Sieltä he antoivat tykinlaukauksella merkin syttyneestä kapinasta, johon joukot Kustaanmiekassa, Vallisaaressa sekä Susisaaressa yhtyivät. Tykkimiehet tekivät hyökkäyksiä Isoon Mustasaareen ja pyrkivät taivuttelemaan jalkaväkeä mukaan kapinaan, mutta sen jäsenet pysyivät lojaaleina hallitusta kohtaan.

Varhain seuraavana aamuna eversti A.D. Notara surmattiin ja kenraalimajuri A.P. Agejev vangittiin, kun nämä yrittivät veneellä ohittaa Susisaarta ja Kustaan­miekkaa. Kyseiset saaret olivat tiiviisti kapinallisten hallussa. Sieltä he tulittivat Isoa Mustasaarta, etenkin Viaporin hallintokeskusta, komendantin taloa. Myöhemmin päivällä kapinalliset Kuninkaansaaressa alkoivat pommittamisen. Vallan­kumoukselliset liput poliittisine iskulauseineen korvasivat keisarikunnan liput kapinallisten valtaamissa saarissa.

Punakaarti avuksi

Kapinan kolmantena päivänä 1. elokuuta sotilaat saivat avukseen suomalaisia punakaartilaisia. Kapinalliset toimittivat jo toisen antautumis­vaatimuksensa, mutta kuten edellisenäkin päivänä, vaatimus torjuttiin ja pommitus jatkui.

Iltapäivällä kymmenet kapinalliset saivat surmansa Kuninkaansaarella ruutivaraston räjähdyksessä, jonka aiheutti Venäjän joukkojen ampuma tykinlaukaus. Vähän myöhemmin hallituksen joukot saivat avukseen panssarilaivoja, jotka alkoivat kapinallisten yllätykseksi ampua heidän asemiaan. Kapinalliset olivat olettaneet saavansa aluksilta apujoukkoja, mutta tähän oli varauduttu ja miehistö vaihdettu merikadetteihin.

Päivän aikana Venäjän joukot onnistuivat kääntämään taistelun kulun. Saman päivän iltana kapinalliset olivat kypsiä antautumaan. Elokuun 2. päivänä jalkaväki oli valmis miehittämään linnoituksen saaret. Keisarikunnan liput palasivat paikalleen, ja kapina oli ohi.

Kapinan jälkeen

Venäjän vallankumousliike kukistettiin pian Viaporin kapinan päättymisen jälkeen. Pietarissa ja Moskovassa julistettu yleislakko oli jäänyt hampaattomaksi, eikä vallankumous­liike laajentunut suunnitellulla tavalla. Kronstadtissa kapina syttyi hieman myöhemmin kuin Viaporissa ja sekin torjuttiin nopeasti.

Viaporin kapina oli alkanut vallan­kumouksellisten kannalta liian aikaisin, eivätkä tapahtumat sujuneet järjestelmällisesti, mutta vallankumouksen kokonaismenestykseen tämä tuskin vaikutti. Venäjän hallitus oli toipunut Japanin sodan jälkeisestä alennustilastaan ja kykeni jo vuonna 1906 paremmin hallitsemaan maan tilannetta.

Venäjän tappio ja laivaston tuhoutuminen Japanille vuosina 1904–1905 käydyssä sodassa käynnisti laajamittaisen rannikko­puolustus­järjestelmän uusimisen. Venäjä päätti rakentaa Suomenlahdelle niin sanotun Pietari Suuren merilinnoituksen. Myös Viapori oli osa tätä kokonaisuutta, vaikka ei hallinnollisesti kuulunutkaan merilinnoitus­ketjuun.

Rannikko­linnoitusten rakentaminen alkoi vuonna 1913. Puolustuksen ytimen muodosti Suomenlahden kapein kohta lähialueineen. Suomen tehtävänä oli suojata Pietaria rannikolle tulevilta hyökkäyksiltä.

Muutostöitä telakalla

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen sai sotilasviranomaiset vihdoin kiinnostumaan mahdollisuudesta saattaa pitkään huonokuntoisena ollut Viaporin telakka jälleen käyttökuntoon. Linnoitusta alettiin jälleen kehittää laivastotuki­kohdaksi ja sotasatamaksi. Viaporin sotasatamaan kuului myös Katajanokan satama ja telakka.

Vuoden 1915 lopussa laadittiin kustannusarviot Viaporin telakan miinalaivatelakaksi muuttamista varten. Rakennustyöt käynnistyivät heti seuraavana vuonna, ja ne saatiin valmiiksi hämmästyttävän nopeasti vuoden 1917 aikana, juuri ennen Viaporin siirtymistä Suomen hallintaan.

Telakan länsiosan rakennustyö jäi osittain viimeistelemättä, mutta sekä altaiden väliportti että telakan uloin porttiaukko rakennettiin samanlaisiksi siten, että Pietarissa vuonna 1862 rakennetulla uivalla portilla telakka voitiin sulkea kummankin portin kohdalla. Uudistetusta telakasta käytettiin Itämeren laivaston komentajan mukaan nimitystä ”Amiraali Essenin telakka”.

Linnoitusta laajennetaan

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa uusi Tallinnan laivastotuki­kohta oli vielä kesken, joten laivastoa alettiin sijoittaa Viaporiin. Myös Helsingissä käynnistettiin linnoitustyöt, mikä tarkoitti sitä, että Ruotsin vallan aikainen suunnitelma mantereen puoleisesta linnoittamisesta toteutui.

Viaporin linnoituksen laajentaminen ensimmäisen maailmansodan aikana muodosti valtavan työmaan. Linnoitustöitä tekivät aluksi pelkästään venäläiset sotilaat mutta pian töihin palkattiin myös siviilejä. Pääkaupunki­seudulla arvellaan olleen töissä noin 10 000 suomalaista miestä ja naista. Suomessa vallinneen työvoima­pulan takia linnoitustöihin ja valtion metsätyömaille otettiin väkeä myös pakolla.

Suomi itsenäistyy

Linnoitustyöt ensin hidastuivat ja loppuivat sitten miltei kokonaan Venäjällä tapahtuneen marraskuun vallankumouksen jälkeen. Viapori ei kokenut maailmansodassa taisteluja, mutta Venäjällä kevättalvella 1917 tapahtunut keisarivallan kukistuminen aiheutti levottomuuksia linnoituksessa.

Venäläisten matruusien kapina levisi maaliskuun puolivälissä myös Viaporiin ja Helsinkiin, joissa surmattiin useita upseereja. Saman vuoden loppupuolella bolsevikit kaappasivat vallan Venäjällä ja Suomi itsenäistyi joulukuussa 1917. Viaporin linnoitus jäi kuitenkin vielä venäläisten haltuun.

Suomi itsenäistyi joulukuussa 1917, ja seuraavana keväänä 1918 Viapori siirtyi Suomelle.

Vuoden 1918 vankileiri on synkkä ja surullinen vaihe Suomenlinnan historiaa. Suomenlinnan vankileiri oli toiseksi suurin sisällissodan seurauksena Suomeen perustetuista vankileireistä; pahimmillaan Suomenlinnan sotavanki­leirillä oli 8000 vankia.

Vankien olot leirillä olivat heikot, ja muonituksen epäonnistuminen ja kulkutaudit koituivat monen linnoitukseen joutuneen vangin kohtaloksi.

Vankileiri perustetaan

Sotavankeja alettiin kuljettaa Suomenlinnaan merilinnoituksen suuren majoituskapasiteetin takia. Linnoituksessa oli aikaisemminkin säilytetty vankeja, sillä saarelta oli vaikea paeta. Vastatyhjentynyt linnoitus kasarmeineen täyttyi nopeasti vangeista.

Helsingin valtauksen yhteydessä 12–13.4.1918 vangittiin suuri määrä punavankeja, ja tämän seurauksena vankien määrä Suomenlinnassa nousi 7500 henkilöön. Tilanne paheni kevään kääntyessä kesään, ja pahimmillaan leirillä oli kesäkuussa 1918 yli 8000 vankia.

Kuusi vankipiiriä

Suomenlinnan vankileiri jaettiin kuuteen vankipiiriin, joista kaikilla oli oma johtajansa ja toimistonsa. Vankipiireistä erillään toimi linnoituksen tehdasalue, johon kuuluivat venäläisiltä jääneet konepajat ja telakka-alueet. Suomenlinnan vankileirin hallinnassa olivat myös Isosaareen ja Santahaminaan sijoitetut vankileirit.

Ensimmäinen vankipiiri käsitti Suomenlinnan sairaala-alueen. Vankipiireistä kookkain oli neljäs piiri, johon kuului vuoden 1918 toukokuussa 2489 vankia.

Vankipiirit oli aluksi jaettu hyvin summittaisesti. Oikeus­käsittelyiden alettua vankipiirijakoa pyrittiin selkeyttämään jakamalla vangit tuomittuihin ja tuomitsemattomiin. 250 naisvankia siirrettiin elokuussa Santahaminasta Suomenlinnaan, ja näin naisvangeille muodostui oma vankipiirinsä. Katso vankipiirien sijainnit kartasta (pdf).

Nälkä ja sairaudet johtivat tragediaan

Muonituksen epäonnistuminen ja huono hygienia johtivat tautien riehumiseen vankileirillä. Heinäkuussa 1918 kuolleisuus oli korkeimmillaan ja suuri joukko vankeja vapautettiin ehdolliseen vankeuteen leirillä vallinneiden olosuhteiden tähden.

Nälän aiheuttama heikkous altisti vangit sairauksille. Yleisimmät sairaudet vankileirillä olivat suolistotaudit ja keuhkokuume. Helsingissä tavattiin myös vesikauhua ja espanjantautia. Kaikkiaan Suomenlinnan, Isosaaren ja Santahaminan vankileireillä kuoli huhtikuun 1918 ja maaliskuun 1919 välillä 1536 henkeä. Lukuun sisältyvät myös kuolemaantuomitut. Vasta syyskuussa 1918 leirin muonitus kohentui ja nälänhätä loppui.

Vankien tuomitseminen

Laki valtiorikosoikeuksista säädettiin 29.5.1918, mutta vasta heinäkuussa valtiorikosoikeudet toimivat täydellä teholla. Valtiorikos­oikeudet langettivat 555 kuolemantuomiota, joista pantiin täytäntöön 265, näistä 80 Suomenlinnassa.

Kuolemaan­tuomitut viettivät viimeiset päivänsä päävartion yhteydessä olleessa sellisiivessä, missä heidän oli mahdollista tavata pappi tai kirjoittaa jäähyväiskirjeet kotiin. Teloitetut haudattiin Santahaminassa sijainneisiin joukkohautoihin.

Syyskuussa vankeja Suomenlinnan vankileirillä oli vielä 5000, mutta joulukuussa enää 1056 vankia. Viimeiset 29 vankia poistuivat Suomenlinnasta 14.3.1919.

Suomenlinnan vankileirin muistomerkki sijaitsee Isolla Mustasaarella lähellä lauttarantaa. Muistomerkki pystytettiin vuonna 2004.

Lue lisää aiheesta alla olevista linkeistä. Linkit ohjaavat toiselle sivustolle.

• Sotasurmat-projekti
• Kansanarkiston verkkonäyttely 1918 Kansalaissodan kuvia
• Helsingin kaupungin karttapohjainen verkkonäyttely sisällissodan muistopaikoista

Vankileirin arkea

Vankeja valvottiin tarkasti ja pakoyrityksistä seurasi ampuminen. Vankeja ammuttiin myös ruokavarkauksien tähden.

Päivisin vangit oleilivat aidatulla alueella omassa vankipiirissään. Vangit oli sijoitettu ahtaisiin ja huonokuntoisiin kasarmeihin. Tilat olivat kylmiä ja kosteita, ja hygieniaolosuhteet olivat heikot. Syöpäläisiä oli vankikasarmeissa runsaasti.

Sotavangit osallistuivat linnoituksen töihin. Vangit lastasivat linnoituksesta löytynyttä sotasaalista, venäläisen varuskunnan ruokavarastoja ja ammuksia, laivoihin. Vankeja työskenteli linnoituksen rakennus- ja siivousosastoilla, sekä konepajoilla. Vedenhaku oli tärkeä päivittäinen työ. Vankien tulevaisuus oli epävarma ja arki leirillä oli oikeustuomioiden, ruoan ja tietojen odottamista.

Ruoan laatu oli heikkoa ja vankien päivittäinen kalorimäärä jäi alhaiseksi – vain pienikokoiset naisvangit tulivat toimeen tällä ravintomäärällä.

Viljo Sohkanen joutui Viaporin vankileirille keväällä 1918. Hän on muistellut raskasta leiriaikaa muistelmissaan. Vangit kävivät Sohkasen mukaan ”Viaporin markkinoita”, eli kauppaa ruuasta ja tupakasta saksalaisten vartijoiden kanssa. Vangit kävivät kauppaa myös keskenään, ja raha ja tavarat kiersivät omistajalta toiselle.

Sohkanen kirjoittaa: ”Ruokaa saadaan kaksi kertaa päivässä. Vetistä kaalikeittoa, jossa on joukossa vähän hevosenlihaa, vanhaa tuttavaa. Sitä syödään pesuvadeista, viisi-kuusi miestä vadilla. Useimmat lattialla. Kyllä soppa hyvää on, pitäisi vain saada useammin kun se on niin laihaa. Kohta syönnin jälkeen on nälkä, vaikka vatsa on vettä täynnä”.

Omaiset lähettivät mantereelta vangeille ruokalähetyksiä, mutta kysymys kirjeiden ja pakettien välittämisestä muodostui ongelmalliseksi. Omaisten lähetykset kulkivat pakettisensuurin kautta, ja tällöin ruokatavarat saattoivat kadota saapuneista paketeista. Lopulta pakettien lähettäminen kiellettiin. On arveltu että kiellon taustalla vaikutti pyrkimys asettaa vangit samanarvoiseen asemaan.

Omaisten tekemät kyselyt vankien kohtalosta olivat yleisiä. Omaiset saattoivat hakea vainajat kotiin, mikäli tieto kuolemantapauksesta saavutti heidät. Muussa tapauksessa vainajat haudattiin Santahaminaan.

Toukokuussa 1918 linnoituksen nimi muutettiin itsenäisen Suomen mukaisesti Suomenlinnaksi, ja linnoitus liitettiin Suomen valtioon.

Linnoitukseen sijoitettiin pian puolustus­voimien eri yksiköitä, joille ei löytynyt muualta tilaa. Sodan jälkeen saarille sijoitettiin rannikko­tykistörykmentti, Merisotakoulu sekä miinanraivaajalaivaston tukikohta. Suomenlinnassa alkoi suomalaisen varuskunnan aika.

Hiljalleen käynnistyivät myös pienimuotoiset kunnostustyöt ja linnoituksesta alettiin kiinnostua myös matkailukohteena. Kasarmeja kunnostettiin asunnoiksi yleisen asuntopulan lievittämiseksi, ja vanhoja asuntoja jaettiin pienemmiksi.

Tulevaisuuden­suunnitelmia

Heti Suomen itsenäistyttyä Suomenlinnaa ryhdyttiin suunnittelemaan ja kehittämään. Arkkitehti Birger Brunila laati vuonna 1919 ehdotuksen Suomenlinnan asemakaavaksi. Sen mukaan saaria käytettäisiin sekä sotilas-, teollisuus-, asuin- että virkistysalueena. Rapistuneen Suomenlinnan historiaa ei pidetty suunnitelmassa tärkeänä, vaan esimerkiksi telakasta olisi tehty teollisuusalue. Brunilan ehdottamaa uutta rakentamista ei kuitenkaan toteutettu.

Isossa Mustasaaressa oli venäläis­aikainen ortodoksikirkko. Kirkko muutettiin luterilaiseksi vuonna 1929, ja sen ulkoasu uudistettiin täysin. Lisäksi kirkosta tehtiin majakka. Muutenkin Suomenlinnasta haluttiin tietoisesti häivyttää Venäjän aikaista ilmettä ja linnoituksen ruotsalaisuutta korostettiin.

Erilaisia kauppaliikkeitä, koulu ja lastentarha toimivat linnoituksessa jo 1800-luvulla. Kansakoulu perustettiin Suomenlinnaan vuonna 1921, ja lastentarha aloitti toimintansa 1924. Telakka siirtyi vuonna 1930 valtion laivatelakan hallintaan, ja siitä tuli merkittävä työllistäjä. Telakka-alueella toimi myös ensimmäinen suomalainen lentokonetehdas.

Talvi- ja jatkosota

Talvisodan sytyttyä vuonna 1939 Suomenlinnassa oli muun muassa ilmantorjunta- ja tykistöjoukkoja. Linnoitus toimi myös sukellus­vene­laivaston tukikohtana. Jatkosodan aikana Suomenlinnassa oli myös saksalaista sotaväkeä.

Toisen maailmansodan aikana Suomenlinna oli suljettu matkailijoilta. Sodan aikana Suomenlinna vaurioitui pommituksissa ja armeija teki saarilla suuriakin muutoksia.

Sodan jälkeen

Telakalla valmistettiin muun muassa troolareita ja proomuja, aluksi sota­korvaus­tuotteina. Lisäksi korjattiin laivoja ja valmistettiin aluksia Suomen laivastolle ja meri­vartiostolle. Laivateollisuus oli tärkeä osa sotakorvausten maksamista, joten työpaikat lisääntyivät Suomenlinnassa toimineella Valmetin telakalla. Telakan työntekijöille kunnostettiin asuntoja Länsi-Mustasaaren asuin­rakennuksiin. Siviiliväestön määrä suomalaisella kaudella oli korkeimmillaan vuonna 1952, jolloin Suomenlinnassa asui 1649 asukasta.

Historiallisten linnoitus­rakenteiden kunnostustyöt pääsivät taas käyntiin. Vuonna 1948 pidettyyn linnoituksen 200-vuotisjuhlaan korjattiin muun muassa Susisaaren linnanpihaa ja Kustaanmiekkaa.

Jatkosodan jälkeen Suomenlinnassa jatkoi toimintaansa vain muutama armeijan joukko-osasto. 1960-luvun puolivälissä puolustus­voimat ilmoitti lopullisesti luopuvansa linnoituksesta.

Suomenlinna oli sotilasalueena armeijan kannalta hankala, koska se oli myös arvokas muinaismuisto­alue ja yleinen nähtävyys. Puolustus­voimat alkoikin 1950-luvulta lähtien luovuttaa rakennuksiaan ja alueitaan museo­viranomaisten hallintaan.

Armeija ei enää tehnyt peruskorjauksia omiin rakennuksiinsa, ja ne joutuivat yhä huonompaan kuntoon. Linnoitus­rakenteetkin rapistuivat nopeammin kuin niitä pystyttiin korjaamaan, sillä kunnostustöiden määrärahat olivat niukat.

Rakennuskanta ja ympäristö rapistuivat sillä niitä koskeva päätöksenteko oli järjestetty sekavasti. Armeijan, museo­viranomaisten ja Helsingin kaupungin kesken ei ollut juurikaan pohdittu yleisiä tavoitteita ja saarten tulevaisuutta.

Vuonna 1966 puolustusvoimat ilmoitti vetäytyvänsä saarilta kokonaan kymmenen vuoden kuluessa. Myös telakalla laivoja valmistanut Valmet suunnitteli siirtävänsä toimintansa pois Suomenlinnasta.

Suomenlinna-­toimikunta

Helsingin kaupunki asetti toimikunnan miettimään saarten tulevaisuutta. Toimikunta ehdotti loppu­raportissaan vuonna 1969, että valtio ja kaupunki ryhtyisivät yhteistyöhön, jotta Suomenlinnaa voitaisiin kehittää museoalueena, matkailukohteena, kulttuuri- ja ulkoilualueena sekä aktiivisena elävänä kaupunginosana.

Suomenlinnan historiallisesti arvokas kokonaisuus haluttiin säilyttää ja saattaa hyvään käyttöön. Tulevaisuuden ideoimiseksi järjestettiin muun muassa arkkitehtuuri­kilpailu. Työryhmä esitti myös, että Merisotakoulu jäisi Suomenlinnaan historiallisista syistä.

Siviilihallintoon

Kun Suomenlinnan Rannikko­tykistö­rykmentti vuonna 1972 muutti pois, Suomenlinna siirtyi siviili­hallintoon. Puolustus­voimien yksiköistä ainoastaan Merisota­koulu jäi Suomenlinnaan ja toimii vanhalla paikallaan edelleen.

Keväällä 1973 perustettiin Suomenlinnan hoitokunta, jonka tehtäviin kuuluvat saarten rakennusten ja ympäristön restaurointi, kunnossapito ja vuokraus. 

Hoitokunnan väki työskentelee saarilla vakituisesti. Sen johtokunnassa ovat edustettuina eri ministeriöiden lisäksi esimerkiksi Helsingin kaupunki, Museovirasto ja Suomenlinnan asukkaat.

Käyttö­suunnitelman laatiminen

Suomen presidentti Kekkonen antoi Apu-lehdelle erikoishaastattelun, joka julkaistiin 20.3.1970. Tässä haastattelussa Kekkonen halusi nostaa myrskylipun Suomenlinnan kunnostamisen puolesta ja lausui: ”Jos minulla olisi valta ja kunnia laittaisin 1000 miestä ja naista kunnostamaan Suomenlinnaa”.

Vuosina 1973–1974 laadittiin Suomenlinnan käyttösuunnitelma, ehdotus saarten kehittämisen pääperiaatteista. Suunnitelmassa esitettiin useiden kulttuuri- ja tutkimuslaitosten sijoittamista Suomenlinnaan ja saarten pitämistä elävinä myös asukaslukua kasvattamalla. 

Käyttö­suunnitelmassa korostettiin sekä vanhojen rakennusten kunnostamista että uusien rakentamista. Käyttö­suunnitelman lähtökohta on että Suomenlinna on kokonaisuudessaan arvokas, historiallinen monumentti.

Suosittu matkailukohde ja vireä kaupunginosa

Suomenlinna on kasvattanut suosiotaan matkailukohteena 1950-luvulta alkaen. Nykyisin linnoitus tunnetaan yhtenä Suomen suosituimmista matkailukohteista.

Suomenlinna on Unescon maailman­perintökohde ja suosittu matkailunähtävyys mutta myös noin 800 asukkaan ympärivuotinen koti. Varusmiesten määrä Suomenlinnassa on vaihdellut eri aikoina. Edelleen saaressa toimii Merisota­koulu, jossa opiskelee vuosittain noin 250 sotilasta.

Suomenlinnan hoitokunta on dokumentoinut Suomenlinnan kunnostushankkeita 1970-luvulta alkaen.  Rakennusten historia -aineisto kertoo Suomenlinnan rakennusten vaiheista kuvien, tekstien ja  piirroksin.  Aineistosta löytyy kiinnostavaa tietoa lähes 200 rakennuksen käyttötarkoituksesta ja kuvia sisätiloista. Aineiston kautta pääset kurkistamaan myös suljettuina pidettyihin tiloihin ja mukana on telakkaan liittyvää aineistoa.

Tekstilähteinä on käytetty Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisemaa Suomenlinnan rakennusten historia -kirjaa (Toimituskunta: Pekka Kärki, Heikki Lahdenmäki, Liisa Eerikäinen, Helena Rosén ja Seija Linnanmäki. Kirjoituskunta: Helena Rosén, Seija Linnanmäki ja Liisa Eerikäinen 1997) sekä Suomenlinnan hoitokunnan julkaisemaa Suomenlinnan kunnostus ja uusi käyttö -teosta (toimituskunta: Reetta Amper, Netta Böök, Heikki Lahdenmäki, Rebekka Lehtola ja Synnöve Vaari. Kirjoituskunta: Jaakko Antti-Poika, Leena Häkli, Tiina Koskenniemi, Heikki Kuivaniemi, Heikki Lahdenmäki, Tuija Lind, Petri Mikonsaari, Synnöve Vaari, Milla Öystilä. 2009). Tekstit ja kuvat ovat uudelleen koonneet Minna Hanhivaara ja Jaakko Koljonen Suomenlinnan hoitokunnasta.

Kartassa käytetyt 1700-luvun ja 1800-luvun alun linnoitus­piirustukset ovat Krigsarkivetin kokoelmista. Vuosien 1808-1918 piirustukset ovat Venäläisen insinööri­kunnan kokoelmasta, jota säilytetään Kansallisarkistossa.

Valokuvat ovat peräisin pääosin Suomenlinnan hoitokunnan kuva-arkistosta ja mukana on myös muutamia Kansallis­kirjaston Finna-palvelun tarjoamia kuvia.

Tämä aineisto on aikaisemmin julkaistu Rakennusten historia -kartan muodossa vuorovaikutteisen ilmakuvan tukemana. Palvelu toteutettiin yhteistyössä Flycam Oy:n kanssa. Palveluntarjoaja on lopettanut yritystoimintansa joulukuussa 2023. Valitettavasti sen myötä ilmakuvakartta ei ole enää käytössä, mutta aineisto rakennuksista saarittain on saatavilla alla olevissa tiedostoissa.

Rakennukset saarittain

Allaolevista linkeistä avautuu PDF uuteen välilehteen