Venäjän tykkiteollisuus uudistui kahdessa vaiheessa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Ensimmäinen alkoi Krimin sodan jälkeen 1860- ja 1870-luvuilla ja toinen Venäjän–Japanin-sodan jälkeen 1905. Tähän liittyi myös Suomenlahden rannikkopuolustuksen uudistaminen, joka huipentui Pietari Suuren merilinnoituksen rakentamiseen.

Yhteistyö Kruppin tehtaiden kanssa

Venäläisen rannikkotykistön kehittäminen oli pysähdyksissä 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Vaikka muualla rannikkotykistöä ja sotalaivojen panssarointia kehitettiin, olivat venäläiset tykistöupseerit hämmästyttävän piittaamattomia uudistuksista. Sama koski tykinputkien lujuuden lisäämistä ja ammuksen lähtönopeutta kiihdyttävän rihlauksen kehittämistä. Myös ammuksia ja savuttomia ruuteja paranneltiin koko ajan tehokkaammiksi.

Vuonna 1866 Venäjä tilasi saksalaiselta Kruppin terästehtaalta 25 järeää rannikkokanuunaa. Seuraavana vuonna Venäjä otti rannikkotykistönsä perusaseistukseksi Kruppin takaaladattavat kierteelliset terästykit. Yhteistyössä saksalaisten asiantuntijoiden kanssa näitä vuosimallin 1867 rannikkokanuunoita valmistettiin Pietarissa Obuhovin ja Ural-vuoristossa Permin tykkitehtailla.

Vuoden 1867 sarjaan kuuluivat kahdeksan, yhdeksän ja yhdentoista tuuman rannikkokanuunat sekä yhdeksän tuuman mörssärit. Jälkimmäisillä yritettiin osua laivojen kansirakenteisiin ampumalla korkeita kaarilaukauksia. Tykeissä käytetty venäläinen teräs ei kuitenkaan ollut riittävän lujaa, ja puutteiden korjaaminen johti vuoden 1877 modernisoitujen mallien käyttöönottoon. Myös Viaporiin ja sen lähisaariin sijoitettiin molempien valmistusvuosien kanuunoita, ja niitä on edelleen nähtävillä Kustaanmiekan valleilla.