Suomalainen aika
Vankileiri 1918
Vuoden 1918 vankileiri on synkkä ja surullinen vaihe Suomenlinnan historiaa. Suomenlinnan vankileiri oli toiseksi suurin sisällissodan seurauksena Suomeen perustetuista vankileireistä; pahimmillaan Suomenlinnan sotavankileirillä oli 8000 vankia.
Vankien olot leirillä olivat heikot, ja muonituksen epäonnistuminen ja kulkutaudit koituivat monen linnoitukseen joutuneen vangin kohtaloksi.
Vankileiri perustetaan
Sotavankeja alettiin kuljettaa Suomenlinnaan merilinnoituksen suuren majoituskapasiteetin takia. Linnoituksessa oli aikaisemminkin säilytetty vankeja, sillä saarelta oli vaikea paeta. Vastatyhjentynyt linnoitus kasarmeineen täyttyi nopeasti vangeista.
Helsingin valtauksen yhteydessä 12–13.4.1918 vangittiin suuri määrä punavankeja, ja tämän seurauksena vankien määrä Suomenlinnassa nousi 7500 henkilöön. Tilanne paheni kevään kääntyessä kesään, ja pahimmillaan leirillä oli kesäkuussa 1918 yli 8000 vankia.
Kuusi vankipiiriä
Suomenlinnan vankileiri jaettiin kuuteen vankipiiriin, joista kaikilla oli oma johtajansa ja toimistonsa. Vankipiireistä erillään toimi linnoituksen tehdasalue, johon kuuluivat venäläisiltä jääneet konepajat ja telakka-alueet. Suomenlinnan vankileirin hallinnassa olivat myös Isosaareen ja Santahaminaan sijoitetut vankileirit.
Ensimmäinen vankipiiri käsitti Suomenlinnan sairaala-alueen. Vankipiireistä kookkain oli neljäs piiri, johon kuului vuoden 1918 toukokuussa 2489 vankia.
Vankipiirit oli aluksi jaettu hyvin summittaisesti. Oikeuskäsittelyiden alettua vankipiirijakoa pyrittiin selkeyttämään jakamalla vangit tuomittuihin ja tuomitsemattomiin. 250 naisvankia siirrettiin elokuussa Santahaminasta Suomenlinnaan, ja näin naisvangeille muodostui oma vankipiirinsä. Katso vankipiirien sijainnit kartasta (pdf).
Nälkä ja sairaudet johtivat tragediaan
Muonituksen epäonnistuminen ja huono hygienia johtivat tautien riehumiseen vankileirillä. Heinäkuussa 1918 kuolleisuus oli korkeimmillaan ja suuri joukko vankeja vapautettiin ehdolliseen vankeuteen leirillä vallinneiden olosuhteiden tähden.
Nälän aiheuttama heikkous altisti vangit sairauksille. Yleisimmät sairaudet vankileirillä olivat suolistotaudit ja keuhkokuume. Helsingissä tavattiin myös vesikauhua ja espanjantautia. Kaikkiaan Suomenlinnan, Isosaaren ja Santahaminan vankileireillä kuoli huhtikuun 1918 ja maaliskuun 1919 välillä 1536 henkeä. Lukuun sisältyvät myös kuolemaantuomitut. Vasta syyskuussa 1918 leirin muonitus kohentui ja nälänhätä loppui.
Vankien tuomitseminen
Laki valtiorikosoikeuksista säädettiin 29.5.1918, mutta vasta heinäkuussa valtiorikosoikeudet toimivat täydellä teholla. Valtiorikosoikeudet langettivat 555 kuolemantuomiota, joista pantiin täytäntöön 265, näistä 80 Suomenlinnassa.
Kuolemaantuomitut viettivät viimeiset päivänsä päävartion yhteydessä olleessa sellisiivessä, missä heidän oli mahdollista tavata pappi tai kirjoittaa jäähyväiskirjeet kotiin. Teloitetut haudattiin Santahaminassa sijainneisiin joukkohautoihin.
Syyskuussa vankeja Suomenlinnan vankileirillä oli vielä 5000, mutta joulukuussa enää 1056 vankia. Viimeiset 29 vankia poistuivat Suomenlinnasta 14.3.1919.
Suomenlinnan vankileirin muistomerkki sijaitsee Isolla Mustasaarella lähellä lauttarantaa. Muistomerkki pystytettiin vuonna 2004.
Lue lisää aiheesta alla olevista linkeistä. Linkit ohjaavat toiselle sivustolle.
- Sotasurmat-projekti
- Kansanarkiston verkkonäyttely 1918 Kansalaissodan kuvia
- Helsingin kaupungin karttapohjainen verkkonäyttely sisällissodan muistopaikoista
Vankeja valvottiin tarkasti ja pakoyrityksistä seurasi ampuminen. Vankeja ammuttiin myös ruokavarkauksien tähden.
Päivisin vangit oleilivat aidatulla alueella omassa vankipiirissään. Vangit oli sijoitettu ahtaisiin ja huonokuntoisiin kasarmeihin. Tilat olivat kylmiä ja kosteita, ja hygieniaolosuhteet olivat heikot. Syöpäläisiä oli vankikasarmeissa runsaasti.
Sotavangit osallistuivat linnoituksen töihin. Vangit lastasivat linnoituksesta löytynyttä sotasaalista, venäläisen varuskunnan ruokavarastoja ja ammuksia, laivoihin. Vankeja työskenteli linnoituksen rakennus- ja siivousosastoilla, sekä konepajoilla. Vedenhaku oli tärkeä päivittäinen työ. Vankien tulevaisuus oli epävarma ja arki leirillä oli oikeustuomioiden, ruoan ja tietojen odottamista.
Ruoan laatu oli heikkoa ja vankien päivittäinen kalorimäärä jäi alhaiseksi – vain pienikokoiset naisvangit tulivat toimeen tällä ravintomäärällä.
Viljo Sohkanen joutui Viaporin vankileirille keväällä 1918. Hän on muistellut raskasta leiriaikaa muistelmissaan. Vangit kävivät Sohkasen mukaan ”Viaporin markkinoita”, eli kauppaa ruuasta ja tupakasta saksalaisten vartijoiden kanssa. Vangit kävivät kauppaa myös keskenään, ja raha ja tavarat kiersivät omistajalta toiselle.
Sohkanen kirjoittaa: ”Ruokaa saadaan kaksi kertaa päivässä. Vetistä kaalikeittoa, jossa on joukossa vähän hevosenlihaa, vanhaa tuttavaa. Sitä syödään pesuvadeista, viisi-kuusi miestä vadilla. Useimmat lattialla. Kyllä soppa hyvää on, pitäisi vain saada useammin kun se on niin laihaa. Kohta syönnin jälkeen on nälkä, vaikka vatsa on vettä täynnä”.
Omaiset lähettivät mantereelta vangeille ruokalähetyksiä, mutta kysymys kirjeiden ja pakettien välittämisestä muodostui ongelmalliseksi. Omaisten lähetykset kulkivat pakettisensuurin kautta, ja tällöin ruokatavarat saattoivat kadota saapuneista paketeista. Lopulta pakettien lähettäminen kiellettiin. On arveltu että kiellon taustalla vaikutti pyrkimys asettaa vangit samanarvoiseen asemaan.
Omaisten tekemät kyselyt vankien kohtalosta olivat yleisiä. Omaiset saattoivat hakea vainajat kotiin, mikäli tieto kuolemantapauksesta saavutti heidät. Muussa tapauksessa vainajat haudattiin Santahaminaan.