Viapori antautuu

Venäjä valitsi hyökkäyksen ajankohdaksi talven, koska tällöin Ruotsi ja Englanti eivät kyenneet vastaamaan hyökkäykseen. Ruotsin sotasuunnitelmaan kuului armeijan vetäytyminen talveksi Ruotsin puolelle ja Viaporin jättäminen vihollisen piiritettäväksi, kunnes jäiden lähdettyä apujoukot saapuisivat valtaamaan Suomen takaisin.

Viaporin komendantti Carl Olof Cronstedt oli huolissaan linnoituksen puolustuskyvystä. Ennen piiritystä kuninkaalle lähettämässään kirjeessä hän valitteli, että varustukset oli rakennettu kesällä käytävää sotaa varten ja siksi puolustaminen tulisi olemaan vaikeaa. Viaporin huoltoon ei ollut panostettu enää lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Venäläisten aloittaessa piirityksen linnoituksessa oli yli 7000 henkeä, joista 1800 laskettiin siviileiksi.

Venäjän joukot etenivät Suomen rintamalinjoilla. Svartholman linnoitus Loviisassa antautui neljän viikon piirityksen jälkeen ja neljä päivää myöhemmin Venäjän joukot valtasivat Turun kokematta vastarintaa. Venäjän edustajat saapuivat jäätä pitkin Viaporin edustalle ja pyysivät saada tavata Cronstedtin henkilökohtaisesti. Tämä saapui neuvotteluun linnoituksen ulkopuolelle jättäen samalla linnoituksen, mikä oli komendantilta ehdottomasti kiellettyä.

Myöhemmin samana päivänä neuvottelijat päästettiin kuitenkin sidotuin silmin neuvonpitoon Viaporin linnoitukseen. Ruotsalaisia painostettiin psykologisella sodankäynnillä. Venäläiset antoivat Cronstedtille tilannekuvauksen, jossa Viaporin puolustaminen osoitettiin turhaksi, sillä Ranska ja Tanska olivat valtaamaisillaan Skoonen. Samalla kerrottiin suomalaisten mantereella olevan valmis liittymään osaksi Venäjää. Ruotsalaiset saivat myös mannermaisia lehtiä, joissa Ruotsin tilanne näyttäytyi huolestuttavana.

Seuraavana päivänä itse piirityksen johtaja, Jan Peter van Suchtelen tapasi Cronstedtin kaupungin ja Viaporin välisellä Lonnan saarella. Van Suchtelen antoi huomattavasti paisuteltua tietoa Venäjän miesvahvuudesta ja varustuksesta Helsingissä. Tapaamisen jälkeen Cronstedt perusti lähimmistä miehistään sotaneuvoston, jolle ilmoitti van Suchtelenin ehdotuksesta antautua Venäjän joukoille. Neuvosto kuitenkin hylkäsi tarjouksen yksimielisesti.

Maaliskuussa Viaporia pommitettiin uudelleen. Paul van Suchtelen ja Gibory saapuivat jälleen huhtikuun 2. päivänä Viaporin edustalle. Cronstedt esitti tarjouksensa aselevosta toukokuun 13:nteen saakka sillä ehdolla, että kaikki pysyisi ennallaan, mutta venäläiset vaativat aselevon ajaksi Länsi-Mustasaarta, Pikku Mustasaarta ja Särkkää varustuksineen. Osapuolet eivät päässeet ehdoista yksimielisyyteen.

Viaporin antautumisen kannalta Venäjän harjoittamalla psykologisella sodankäynnillä oli suuri merkitys. Venäläiset onnistuivat kylvämään laajasti uskoa Viaporin väestön keskuuteen antautumisen suhteellisista ja suorista eduista. Viaporissa oletettiin Helsinkiä miehittäneiden venäläisjoukkojen lukumäärä huomattavasti suuremmaksi kuin se oikeasti oli. Toisaalta monet olivat motivoituneita työskentelemään Venäjän palveluksessa. Perusta venäläisten propagandan onnistumiselle Suomessa oli osittain luotu jo aiemmissa Ruotsin ja Venäjän välisissä sodissa, joiden yhteydessä ilmeni, ettei Ruotsissa piitattu Suomen puolustamisesta riittävästi.

Suomenlahden jäässä pitänyt takatalvi varmisti, etteivät aselevon ehdoissa mainitut alukset olisi päässeet linnoituksen avuksi ajoissa. Ja vaikka meri olisi ollut sula, Venäjän herruus rannikolla teki tyhjiksi kuvitelmat maihinnoususta Suomen takaisin valtaamiseksi. Viaporia ei ollut rakennettu kestämään pitkää piiritystä, linnoitus oli parhaimmillaan pikemminkin laivastotukikohtana. Cronstedtin omissa perusteluissa Viaporin antautumisen ratkaisi ruudin niukkuus. Ruuti olisi hänen laskelmiensa mukaan loppunut huhtikuun puoliväliin mennessä.

Viaporin viimeinen Ruotsin vallan aikainen komendantti oli Carl Olof Cronstedt (1756–1820), joka muistetaan erityisesti roolistaan Viaporin antautumisesta Suomen sodassa.

Cronstedt oli jo kahdeksanvuotiaana vapaaehtoisena Viaporissa. Hän valmistui tykistön upseeriksi, lähti ulkomaille opiskelemaan, kunnes palasi vuonna 1779 Viaporiin. Hiukan myöhemmin hän toimi Suomen eskaaderin päällikkönä ja meriasioista vastaavana ministerinä, mutta joutui sitten kuningas Kustaa IV Aadolfin epäsuosioon. Vuonna 1801 tie vei jälleen Viaporiin, jossa Cronstedt sai linnoituksen komendantin viran.

Vuonna 1808 Venäjä hyökkäsi Suomeen ja piiritti Viaporin linnoituksen. Erinäisten neuvotteluiden jälkeen linnoitus antautui. Vastuussa tapahtuneesta oli komendantti Cronstedt, joka piirityksen edetessä oli vakuuttunut vastarinnan hyödyttömyydestä.

Sotasankarista maanpetturiksi

Ennen kuin Cronstedtin maine tahraantui Viaporin antautumisen myötä, hän oli saavuttanut ruotsalaisen sotasankarin maineen. Kustaa III:n sodassa Cronstedt oli johtanut Ruotsin laivaston maineikkaaseen Ruotsinsalmen taistelun voittoon, joka pelasti maan tappiolta sodassa. Harva kuitenkaan muistaa tätä seikkaa, kun puhutaan Cronstedtin jälkimaineesta.

Kun venäläiset ottivat Viaporin haltuunsa, Cronstedt perheineen muutti Mäkkylän kartanoon ja sai Venäjän keisari Aleksanteri I:n myöntämää eläkettä loppuelämänsä ajan. Ruotsalainen tuomioistuin tuomitsi Cronstedtin kuolemaan, mutta Aleksanteri kumosi tuomion rauhansopimukseen vedoten. Cronstedt kuoli vuonna 1820 elettyään pitkään hiljaisuudessa ja julkisuutta vältellen.

Cronstedt teki virhearvioita venäläisten todellisesta kapasiteetista Helsingissä ja antoi propagandan horjuttaa linnoituksen moraalista perustaa, mutta hän oli hän oikeassa Viaporin mahdollisuuksista pitkällä aikavälillä ja todennäköisesti säästi antautumispäätöksellään ihmishenkiä.

Aikalaisten silmissä Cronstedt oli maanpetturi, joka luovutti ilmaiseksi ”Pohjolan Gibraltarin”. Jälkikäteen esitetyt reaalipoliittiset puolustelut eivät tavoita antautumisen symbolista merkitystä eivätkä kumoa moraalista tuomiota, jonka Cronstedt aikansa arvostusten mukaisesti sai.

Tapahtumista on kiistelty 1800-luvulta lähtien, mutta yhtä ja ratkaisevaa syytä antautumiselle on vaikea hahmottaa. Cronstedt itse oli vakuuttunut, että aika osoittaa hänen tekonsa oikeaksi.

Suomen sodan syttymistä ennakoi eurooppalainen valtataistelu. Ranskan keisariksi julistautuneen Napoleon ja Venäjän keisari Aleksanteri I:n solmivat Tilsitissä vuonna 1807 rauhansopimuksen, jonka mukaan Aleksanteri lupasi taivuttaa Ruotsin ja Tanskan Englannin vastaiseen kauppasaartosopimukseen.

Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf ei kuitenkaan myöntynyt Aleksanterin diplomaattisiin tunnusteluihin kauppasaarrosta, vaikka tilanne oli Ruotsin kannalta vakava. Venäjän keisari oli pitkään vastahakoinen käynnistämään sotaa. Napoleon painosti Aleksanteria ratkaisuun, sillä Ranskan armeija oli joutunut vaikeuksiin Länsi-Euroopassa ja Venäjän voimien sitominen Itämerellä olisi ollut Ranskan etu. Englantilaiset puolestaan vakuuttelivat Ruotsille, että liitto heidän kanssaan olisi edullinen. Lopulta Ruotsi ajautui sotaan Venäjän, Ranskan ja Tanskan kanssa.