Leijonalippu liehuu Zanderin lippukukkulalla 1918. Kuva: HKM

Päätös linnoituksen nimestä

Kustaanmiekan lipunnosto ja nimenmuutos Viaporista Suomenlinnaksi oli juhlallinen tilaisuus, johon osallistui Suomen Senaatin Talousosasto puheenjohtajansa P.E. Svinhufvudin johdolla, Helsingin kaupunginvaltuusto, yliopiston rehtori sekä saksalaisia ja suomalaisia upseereita. Suomen punakeltainen leijonalippu hulmahti salkoon tykkien jyskyessä ja valkoisten rintamajoukkojen ja Helsingin jääkäreiden tehdessä kunniaa.

Kustaanmiekan valleilla juhlapuheen pitänyt Svinhufvud julisti linnoituksen venäläiskauden lopullisesti päättyneeksi: ”Suomi on wapaa. - - Älköön koskaan mikään wihollinen pääskö sitä [lippua] täältä alas riistämään. Wiapori on koko Suomen kansan omaisuutta, sen wuoksi onkin senaatti päättänyt, että sen nimenä tästä lähtien on olewa Suomen linna.” Nimenmuutos vahvistettiin seuraavana päivänä senaatin antamalla asetuksella. Sen mukaan ”ruotsalaisessa virkakielessä” voitiin edelleen käyttää linnoituksen vanhaa nimeä Sveaborg.

Ruotsinkielisessä lehdistössä nimenmuutoksesta nousi valtava kohu. Hufvudstadsbladetissa kirjoittaneen Helsingin yliopiston historian professori Carl von Bonsdorffin mukaan nimivalinta oli epäonnistunut. Vaikka ”Sveaborgin” ja ”Viaporin” historia eivät kumpikaan olleet tuoneet iloa Suomelle, olivat nimet kuitenkin historiallisia ja niiden säilyttämiselle oli perusteensa. Käännöstä ”Finlandsborg” von Bonsdorff piti täysin sopimattomana.

Helsingin Sanomissa kirjailija Juhani Aho kiisti von Bonsdorffin arvostelun ja totesi, että uusi nimi yhdisti kaikkia kansalaispiirejä kieleen katsomatta. Vanhat nimet ”Sveaborg” ja ”Viapori” muistuttivat Ahon mielestä ainoastaan [C.O. Cronstedtin] petoksesta ja venäläisestä sorrosta ja väkivallasta, ja niistä voitiin luopua.

Vankeja Kauppatorilla odottamassa kuljetusta Suomenlinnaan. Kuva: HKM

Sotavankileiri

Juhlallisuuksia vietettiin keskellä sisällissodasta muistuttavaa punaisten vankileiriä. Suomenlinnaan oli sijoitettu satoja sotavankeja huhtikuusta 1918 alkaen. Vankeja oli alettu kuljettaa Suomenlinnaan sen suuren majoituskapasiteetin takia ja siksi, että saarelta oli vaikea paeta. Vankileirille oli sijoitettu touko-kesäkuussa pahimmillaan yli 8000 vankia. Muonituksen epäonnistumisen ja huonon hygienian vuoksi taudit riehuivat vankien keskuudessa. Heinäkuussa 1918 kuolleisuus oli korkeimmillaan ja suuri joukko vankeja oli vapautettava leiriltä ehdolliseen vankeuteen leirillä vallinneiden olosuhteiden tähden. Nälän aiheuttama heikkous altisti vangit sairauksille, kuten punataudille ja lavantaudille. Vuonna 1918 Helsingissä tavattiin myös vesikauhua ja espanjantautia.

Kaikkiaan Suomenlinnan, Isosaaren ja Santahaminan vankileireillä kuoli huhtikuun 1918 ja maaliskuun 1919 välillä 1536 henkeä. Lukuun sisältyvät myös kuolemaantuomitut. Viimeiset vangit lähtivät linnoituksesta vasta 1919. Suomenlinnan vankileirin muistopaikka sijaitsee Isolla Mustasaarella lähellä päälaituria.

Suomalainen varuskunta asettuu linnoitukseen

110 vuotta kestäneen venäläisen kauden päätyttyä Suomenlinnasta tuli suomalaisen varuskunnan tukikohta. Linnoituksella ei enää ollut entistä sotilaallista merkitystään, mutta sen sijainti Helsingin edustalla oli edelleen keskeinen. Suomenlinnasta tuli Suomen rannikkotykistön asemapaikka. Suomenlinnan sotilaallista perinnettä jatkaa vielä tänäkin päivänä Pikku Mustasaaressa toimiva Merisotakoulu.

Suomen hallitus matkalla Viaporiin 12.5.1918, jolloin linnoitus sai nimen Suomenlinna. Kuva: MV

Suomenlinnan sotavankileirin muistopaikka sijaitsee Suomenlinnan Kasinopuistossa.

Teksti: Jyrki Paaskoski