Venäjän väliaikainen hallitus yritti turhaan pääministerinsä Aleksandr Kerenskin johdolla tehostaa sotaponnisteluja Saksaa vastaan kesällä 1917. Vähitellen valta luisui väliaikaiselta hallitukselta bolševikkien johtamille neuvostoille, jotka tekivät V.I. Leninin johdolla vallankumouksen lokakuussa 1917.

 

Väliaikainen hallitus ja Tsentrobalt

 

Venäjän poliittinen kurimus syveni entisestään, kun monarkistit epäonnistuivat kenraali Lavr Kornilovin johtamassa vastavallankumousyrityksessä elo-syyskuun taitteessa 1917. Tämän jälkeen Kerenskistä tehtiin myös armeijan ylipäällikkö ja Venäjän tosiasiallinen diktaattori. Petrogradin neuvoston toimeenpaneva komitea asetti Lev Trotskin johdolla sotilaallisen vallankumouskomitean, joka syrjäytti käytännössä kokonaan tukea vaille jääneen Kerenskin hallituksen ja kaikki valta siirrettiin neuvostoille. Lokakuun vallankumous oli veretön ja sujui rauhallisesti.

 

Kesällä 1917 Viaporissa ja Itämeren laivastossa valtaa pitivät väliaikaista hallitusta tukevat maltilliset sosiaalidemokraatit eli menševikit, ja tilanne oli odottava. Lokakuussa 1917 Helsingissä Marian palatsissa, sittemmin Presidentinlinnassa, pidetyssä Tsentrobaltin eli Itämeren-laivaston keskuskomitean edustajainkokouksessa valtaan nousivat Pavel Dybenkon johtamat bolševikit. Lokakuun vallankumouksen alla Tsentrobalt lähetti Viaporista ja sotasatamasta varmuuden vuoksi 4 800 sotilasta ja matruusia tukemaan Petrogradin neuvoston aloittamaa vallankumousta.

 

Taistelukyvytön laivasto

 

Tilanne Viaporissa ja Viaporin sotasatamassa oli sekava. Itämeren-laivaston Tallinnan eskaaderi oli kesällä 1917 evakuoitu saksalaisten oletetun hyökkäyksen alta Helsinkiin, ja Katajanokka, Kruununvuorenselkä ja Viapori olivat täynnä linjalaivoja, risteilijöitä, hävittäjiä, torpedoveneitä, miinanlaskijoita ja -raivaajia, sukellusveneitä ja erilaisia apualuksia. Käytännössä laivasto oli kuitenkin taistelukyvytön, sillä noin puolet matruuseista oli joko omavaltaisesti tai Tsentrobaltin ynnä muiden vallankumouskomiteoiden käskyjen mukaisesti lähetetty tai lähtenyt Petrogradiin.

 

Kun Suomen sisällissota syttyi tammikuun lopussa 1918, valtaosa Viaporin varusväestä ja matruuseista jäi kasarmeihinsa ja aluksiinsa. Kronstadtista saatujen määräysten mukaan Viaporin ja ulkosaarien tykit tuli desarmoida eli saattaa käyttökelvottomiksi poistamalla niistä tähtäimet ja lukot. Samoin kaikki miinanlatauslaitteistot piti hajottaa tai tarvittaessa tuhota. Viaporin tykistöpäällikkö, everstiluutnantti Nikolai Balzam ulkoisti tykkien toimimattomaksi tekemisen osittain helsinkiläiselle insinööritoimisto Ferrolle, joka purki Viaporin keskuslinnoituksen, Isosaaren, Kuivasaaren, Harmajan, Katajaluodon, Rysäkarin ja Miessaaren tykkipatterit maaliskuussa 1918.