Viaporin linnoitussaaret olivat venäläisestä sotilasaluetta, jossa oli vain vähän suomalaista siviiliväestöä. Suomalaisten siviiliviranomaisten alaiset vangit ja työleiriläiset muodostivat tähän poikkeuksen, sillä heitä tarvittiin linnoituksen korjaus- ja rakennustöissä.

 

Keitä vangit olivat

 

Viaporissa oli vankila jo Ruotsin aikana. Suomessa noudatettiin palveluspakkoa, joten kaikki ne, joilla ei ollut työ- tai palveluspaikkaa katsottiin irtolaisiksi. Irtolaiset, kerjäläiset ja kaikki kodittomat jotka eivät pystyneet elättämään itseään sijoitettiin työleireihin. Työleirille joutuneet eivät olleet rikollisia, mutta heitä kohdeltiin samoin kuin vankeja.

 

Vankien ja työleiriläisten kuluista vastasivat suomalaiset siviiliviranomaiset. Linnoituksen komendantille toimitettiin tiedot jokaisen vangin rikoksesta ja rangaistuksesta. Vangeille ja työleiriläisille maksettiin päivätöistä pientä korvausta, josta vähennettiin sakot. Enimmillään suomalaisia vankeja ja irtolaisia oli noin 600. Taustaltaan vangit olivat esimerkiksi maattomia, renkejä, maanviljelijöitä, räätäleitä ja suutareita. Iältään vangit olivat 17–75 -vuotiaita. Viaporin suomalaisia vankeja ja irtolaisia pidettiin hyvinä työtekijöinä. Viaporiin siirrettiin vain hyväkuntoisia henkilöitä, sillä heidän piti pystyä linnoitustöihin. Huonokuntoiset vangit lähettiin Svartholman linnoitukseen.

 

Vangit Viaporin ulkopuolella

 

Koska suomalaiset vangit olivat siviiliviranomaisten alaisia, heitä voitiin lähettää Viaporin ulkopuolelle kruunun työmaille. Esimerkiksi Saimaan kanavan rakennustyömaalla työskenteli vuonna 1848 sata Viaporin vankia. Kun rautateiden rakentaminen alkoi, vankeja tarvittiin ratatyömailla.

 

Vuonna 1859 vangit saattoivat vaihtaa vankeuden siirtolaisuuteen Siperiassa. Jotkut tähän päätyivätkin, koska elämä ja vapaus Siperiassa tuntui houkuttelevammalta kuin ankeat ja ahtaat vankilaolot. Paksumuurisesta Viaporin linnanvankilasta oli vaikea karata. Ne jotka sitä yrittivät, yleensä hukkuivat.

 

Suomalaiset vangit siirrettiin 1863 linnoituksista muihin Suomen vankiloihin.

 

Venäläiset vangit

 

Linnoituksessa oli tuhansia venäläisiä sotilaita, joista jotkut syyllistyivät rikoksiin tai eivät noudattaneet määräyksiä. Venäläisillä oli oma vankilansa Hamilton-Polhemin kurtiinissa, samassa rakennuksessa kuin suomalaisten vankila no 1. Kerrotaan, että venäläisillä vangeilla olisi ollut paremmat olosuhteet kuin suomalaisilla. Mikäli venäläinen sotilas syyllistyi tiettyihin rikoksiin mantereella, hän joutui vastaamaan tekemisistään suomalaisessa käräjäoikeudessa. Viimeinen kahlevanki, venäläinen Grigori Potanin tuotiin Viaporiin kärsimään tuomiotaan vuonna 1868.

 

Terveys, ruokailu ja vapaa-aika

 

Venäläisen kauden alkuvuosina vankien terveys oli kohtalainen, mutta vankimäärän kasvaessa tartuntataudit levisivät helposti ahtaissa selleissä. Uusia vankeja tuli enimmillään noin 160 vuosittain. Lisäksi käytössä oli vankisairaala. Vankien keskuudessa yleisiä sairauksia olivat keripukki ja ripuli sekä keuhkotauti, joka usein johti kuolemaan.

 

Vangeilla oli oikeus lukea vapaa-ajallaan. Heillä oli käytettävissään olosuhteisiin nähden paljon kirjoja vankiloiden kirjastoissa. Teokset olivat joko suomen- tai ruotsinkielistä opettavaista ja hengellistä kirjallisuutta, aapista unohtamatta.

 

Dekabristit

 

Pietarissa ja keisarikunnan eteläosissa puhkesi vuonna 1825 liberaalien upseerien kapina, johon osallistuneita kutsuttiin dekabristeiksi.  Tarkoituksena oli estää Nikolai I:n nousu valtaistuimelle. Lisäksi vaadittiin länsimaiseen tapaan perustuslakia ja maaorjuuden lakkauttamista. Kapina kukistettiin ja dekabristit vangittiin. Monet heistä joutuivat kiertämään vankilasta toiseen ja lopuksi kohtalona saattoi olla karkotus Siperiaan. Viaporiin internoidut vangit kärsivät rangaistustaan Särkän saarella.