Ensimmäisen maailmansodan tienoilla Suomenlahden molemmin puolin rakennettuja rannikkolinnakkeita on kutsuttu yhteisnimellä Pietari Suuren merilinnoitus. Alun perin se käsitti vain Porkkalan ja Viron Naissaaren välisen Keskusaseman sekä Porkkalan ja Hangon välisen Saaristoaseman. Vuonna 1913 Nikolai II vahvisti Keskus- ja Saaristoaseman nimeksi Pietari Suuren merilinnoitus – päätöstä Viaporin liittämisestä Pietari Suuren merilinnoitukseen ei kuitenkaan koskaan tehty.

 

Painopiste ulkosaarille

 

Venäjän Itämeren laivaston tuhoutuminen Venäjän ja Japanin välisessä sodassa 1905 pakotti venäläiset kehittämään Suomenlahden rannikkopuolustusta, miinoituksia ja nopeaa torpedovenelaivastoa. Suunnitelmasta ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen. Maavoimat esitti vanhentuneen Viaporin lakkauttamista ja uusien linnoituslaitteiden rakentamista mantereelle. Merivoimat puolestaan vastusti esitystä, sillä linnoitus tarjosi merkittävän suojan torpedoveneiden päätukikohdaksi kaavaillulle Viaporin sotasatamalle. Tuloksena oli kompromissi, jossa vanhaa linnoitussaarta ei lakkautettu, mutta rannikkopuolustuksen painopiste siirtyi Viaporin edustan ulkosaarille.

 

Vuosina 1909–1910 Venäjällä valmisteltiin uutta Suomenlahden puolustussuunnitelmaa, jonka yhtenä osana oli Viaporin linnoituksen meri- ja maarintaman vahvistaminen. Viaporin edustalla sijaitsevat Rysäkari, Katajaluoto, Harmaja, Kuivasaari, Isosaari, Santahamina ja Itä-Villinki linnoitettiin vuoteen 1915 mennessä, ja niiden tehtävänä oli suojata Katajanokalle ja Kruunuvuorenselälle sijoitettua Viaporin sotasatamaa. Suunnitelmaan sisältyi myös Helsinkiä ympäröivän maalinnoitusketjun rakentaminen. Viapori oli osa Pietaria suojaavaa Suomenlahden laajempaa rannikkopuolustusjärjestelmää.

 

Itämeren laivaston päätukikohdaksi

 

Ensimmäisen maailmansodan aikana Viaporin asema Venäjän Itämeren-laivaston tukikohtana korostui. Tallinnaan suunniteltu Pietari Suuren satama ei valmistunut, joten Viaporista tehtiin Venäjän Itämeren-laivaston varapaikka.